Omenapiirakkaa aamiaisella, pullaa päivällä, vaahtokarkkeja, lakritsia, toffeeta... Vaaleaa leipää, sitruunalimonadia, herkkujogurttia - Olen kokenut kaiken.
Aamuni alkaa sokerilla ja ilta päättyy herkkuihin. Olen sokeroinut koko elämäni; odottelut bussipysäkillä, välipalat, viikonlopun drinkkivalikoiman. En ole lihava tai edes pullea, mutta makeanhimon terveyshaitat näkyvät muualla; väsyttää, laiskottaa, jalat ovat tönköt, päätä särkee ja iho kukkii. Maha on turvonnut palloksi ja takapuoli höllyy, vaikka teen tällä hetkellä erittäin fyysistä työtä ja liikun paljon myös vapaa-ajalla. Jos makeisannokset jäävät väliin muutun hermostuneeksi ja ärtyneeksi, tiuskin miehelle, valitan. Piilottelen karkkejani ja valehtelen niiden ostamisesta. "Oho, kato, mä löysin mun laukusta suklaapatukan. Kauankohan tää on täällä ollu?"
Nettiä selailemalla huomaan etten todellakaan ole yksin ongelmani kanssa. Kuitenkaan monet lääkärit ja ravitsemusneuvojat eivät tunnusta sokeriaddiktion olemassaoloa. Tätä vähättelyä on vaikea ymmärtää; eikö sokeri muka ole riittävän vaarallista, jotta siitä kannattaisi tehdä numeroa? Meneekö se kehosta läpi kuin vettä vain? Ja kuvittelenko muka vieroitusoireeni? Kenen suulla asiasta puhutaan ja missä tarkoituksessa?
Sokerin terveyshaittoja ja tuhoavaa vaikutusta peitellään, kuten käy ilmi esimerkiksi Hiilaritietoisten nettisivuilta. Tietyt teollisuudentahot kiristävät ja uhkailevat WHO:ia nostamaan päivittäisiä sokerinsaantisuosituksiaan, eikä Suomenkaan sokeripohatoilla näytä olevan puhtaita Pulmuja pusseissaan. Dansukker hehkuttaa sokeria auringon omana, ihanana luonnontuotteena, mutta varoittelee puolestaan rasvan terveysriskeistä. Käyn läpi koko nettisivut, mutta missään ei mainita sokerin vaaroista. Missään ei mainita, että sokeri muuttuu kehossa rasvaksi. Kaikki on ihanaa, valkoista ja ah, niin luonnollista.
Teen Leipätiedotuksen sokeritestin ja saan tulokseksi 43 sokeripalaa päivässä, mikä on varsin huolestuttavaa kun saantisuositukset pyörivät 55 grammassa / vrk. Makeaa on piilossa kaikkialla: viilissä, leivässä, muroissa, myslissä, mehussa ja varsinkin "vähärasvaisissa" tuotteissa. Mainosten jogurttinaiset hokevat onnellisina rasvattomuusmantrojaan - vain 0,2 % rasvaa vitsi nytmä laihdun kun syön tätä -, mutta todellisuudessa tuotteet sisältävät enemmän kaloreita kuin normaaliversiot. Teen päätökseni: en halua enää elää toinen käsi karkkipussissa.
Ensimmäinen lakkopäiväni alkaa surkeasti. Heti aamupalan yhteydessä vedän pullaa, välipalalla suuhun sujahtaa kuin huomaamatta kuusi kipparinpiippua. Iltapäiväisen ruusunmarjateeni nautin keksien kera. Jatkan kuten ennenkin koska en enää osaa lopettaa. Jatkan, koska se on liian helppoa. Paljon helpompaa kuin päänsärky, herkkuhimo, miehen ärsyttäminen kiukuttelullani. Työpaikalla selailen naistenlehden mainoksia - vitsi ku toi Magnumkin on muuten hyvää. Käsitän tarvitsevani järeämpiä aseita taisteluuni.
Käyn läpi koko keittiön, mitään ei säästetä. Parhaimmat makupalat syötän miehelle, loput lentävät roskakoriin. Mieleen häivähtää Sinkkuelämää -sarjan Miranda, joka ahmi suklaakakkua roskiksesta. Onneksi on tulossa viikonloppu ja mies voi pitää silmällä jokaista liikettäni.
Siispä, hyvästi herkut. Twix. Lumipantteri. Old Jamaica Ginger Beer.
Hyvästi itsetehty omenapannukakku ja mustikkapiirakka. Kermavaahto. Vaniljakastike.
Limejuustokakku.
...Limejuustokakku!? Pitääkö mun siitäkin luopua?
Onneksi juon sentään teeni mustana.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
SE VEI KOKO KÄDEN.
Lähettänyt Helena Halla klo 9.27 4 kommenttia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)